maanantai 25. marraskuuta 2013

Mäyris pelaa varman päälle

Laitoin pyykkiä koneeseen ja harmittelin taas kerran, kun sukkaparista puuttuu aina toinen. Arvasin kyllä, että Arttu on riehaantuneena napannut sukan ja vienyt sen olkkariin, heiluttanut villisti ilmassa ja pudottanut sitten jonnekin tuolin alle.

Näytin koiralle "orpoa" valkoista sukkaa ja kysyin "Missä toinen?" "Etsi toinen."
Ensin mulle tuotiin pallo, totta kai. En reagoinut siihen mitenkään, vaan näytin uudelleen sukkaa ja toistin "Etsi toinen." Koska lattialla ei tällä kertaa ollut enempää leluja, toinen sukka löytyi aika pian ja se tuotiin mulle iloisesti.

Toistin saman pari kertaa samalla sukkaparilla. Sitten hain kylppäristä harmaan sukkaparin, ja kokeilin niin, että kauempana lattialla oli yksi valkoinen ja yksi harmaa sukka. Näytin kädessäni olevaa harmaata sukkaa ja pyysin taas etsimään toisen. Ensin mulle tuotiin se sama valkoinen, millä oli harjoiteltu. En taaskaan reagoinut siihen mitenkään, näytin vaan uudelleen harmaata ja pyysin tuomaan sille parin.

Mitä teki mäyris? Kipitti kauemmas olkkariin, jossa valkoinen ja harmaa sukka olivat lattialla, noukki molemmat suuhunsa ja toi ne mulle! Ei enää turhia reissuja, se kai tuumasi...

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Artun Movember



Ässä heitti meille Movember-haasteen. Pahoittelen, että meiltä ei mitään Asterix-pensaita kannata odotella, koska mäyräkoiran parran määrä on aika vakio ;)) Mutta ainakin jokainen viiksikarva on luomua!

Aurinkokin ehti laskea ennen kuin huomasin haasteen, joten sain viritellä marraskuun hämyssä kameraa ja toivoa, että löytyy yhtään julkaistavaa haiventa =D





MOVEMBER-HAASTE

1. Julkaise kuva koirasi viiksistä.
2. Haasta vähintään kolme ystävääsi tekemään samoin.



Haastan mukaan, sijaiskärsijöiksi mahdottomaan tehtävään:
Wuppe
Alphonse
Mirkku

Ja koska Ässäkin otti haastettaviin mukaan mustan hevosen, haastan vielä
Párekin, jolla riittää kuvattavaa ;))


Meidän kuvaussessiomme eteni näin:
-kaivoin peiton alta esille unisen koiran
-puhalsin pölyt kamerasta
-yritin syyttää mäyräkoiraa siitä, että kameran asetukset olivat ihan sekaisin
-painoin kuvattavan päätä tyynyyn, kun toisella kädellä kuvasin...

perjantai 22. marraskuuta 2013

Ryhmälenkillä

Aamulenkin loppupuolella saavutimme kolme koiraa. Yksi oli cairnin pentu, aivan suloinen vaaleanruskea höpönassu! Kaksi muuta olivat isoja, saksanpaimenkoira ja holsku. Pentu tietysti ryntäsi ensimmäisenä Artun luo, kiipesi selkään ja sai kunnon korvapesut palkaksi ;)

Artun selkäkarvoista päättelin, että isommat olivat uroksia. Erehdyin. Mutta sitä en ymmärrä, miksi herra mäyriksellä oli turkki nurin tyttöjen seurassa. Räyhäämistä ei tullut vieläkään, mutta uskon enemmän koiran vähäisiin eleisiin ja harjaksiin kuin suureen meteliin. Paljon meteliä tyhjästä, mutta pieni ele voi merkitä paljon.

Tunne taisi koirilla olla molemminpuolinen, koska kääpäistyään ensin muutaman kerran Arttua isolla tassullaan päähän saksanpaimenkoiranarttu pörhisti myös niskakarvansa, kun Arttu yritti suorittaa ruumiintarkastusta väärästä päästä...

Marssimme kuitenkin vähän matkaa rinnakkain, ja Arttukin malttoi irrottaa kuononsa jättiläisistä ja pienimmän korvasta. "Rohkaisun" koiranomistajan arkeen antoi isojen koirien omistaja. Sanoin, että olen monta kertaa katsellut heidän hallittua lenkkeilyään enkä tiedä olisinko kateellinen vai mitä. "Se on sinun ongelmasi!", hän totesi. Ja päälle itsevarmaa naurua. No joo, enhän minä ole kävelevä koirankoulutusopas, eikä minun koirani kulje ilman hihnaa vieressä (eikä hihnan kanssa!), mutta toivon ettei ylpeys käy jne. Sillä jos ison koiran kontrolli pettää, jälki ei ole kaunista. Toivon kovasti, että Artun selkäkarvat eivät ole oikeassa...

Ilta kului taas agility-kurssilla. Arttu ylitti A-esteen, meni pussiin ja mutkaiseen putkeen ja hyppäsi renkaan läpi ja pujotteli kepit aika hyvin. Kun odottelimme vuoroamme, sain sen rauhoittumaan paremmin kuin viimeksi. Ohjaajakin sanoi tunnin lopuksi seuranneensa meitä, kun keksin Artulle väliajoiksi virikettä. Koira katsoi kuulemma minua kuin koulupoika, kun itse en huomannut ;) Ehkä se vielä motivoituu ennen eläkkeelle jäämistä... Mutta räyhäämisen tilalle on tullut hillitön hinku ja vinku jokaisen koiran luo. Parempi niin, mutta miten sen sais kitkettyä, tai edes joskus käännettyä off-asentoon.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Ylämäki, alamäki

Aiemmissa kommenteissa jo viittasinkin siihen, miten luopumisen surusta löytyi hyviäkin seurauksia. Ensimmäisen viikon aikana Bassen muuton jälkeen en usko Artun metelöineen kotona yhtään päivisin. Ilmoitustaulullamme käydyn "lappukeskustelun" perusteella haukkuhavainnot kohdistuivat lopulta ihan toiseen kerrokseen. Tällä kertaa... Jossain määrin kyllä uskon siihen, että koirat villitsivät toisiaan haukkumaan. Toisaalta Artulla on ollut niin paljon ohjelmaa, että turhautuminen ei ole päässyt aiheuttamaan haukkumista.

Arttu on myös lakannut räyhäämästä lenkillä. Kun koiria tulee vastaan, se kyllä jännittyy ja katsoo tarkasti, mutta pystyn pitämään sen aika helposti vierelläni. Eikä ohituksessa kuulu pihaustakaan. Enkä ole tehnyt mitään asian hyväksi. Aika on tehnyt tehtävänsä, ja kun Arttu ei räyhää, olen itse rennompi, ja se taas rauhoittaa koiraa. Positiivinen kehä.

Kolmas hieno asia tapahtui iltalenkiltä palatessa rappukäytävässä. Samaan hissiin tuli nainen, joka tykkäsi kovasti rapsutella Arttua. Kysyin, minkä kerroksen painan, ja huvittunut vastaus oli "saman kuin sulle"... Seinänaapurin kasvot olisi kohteliasta muistaa, vaikka emme olekaan tavanneet kuin kerran aiemmin!

Keskustelu jatkui niin, että oman kerroksemme kohdalla Artulla oli jo tiedossa lenkittäjä, mikäli työpäiväni venyvät kohtuuttomiksi! Jipii!! Kiitos kaikille, jotka olette kannustaneet (varsinkin Takun emäntä) kyselemään naapureilta yms. Tälle naapurille on tulossa oma koira keväällä, joten en aio jäädä velkaa Artun hoitoavusta.

Pelkkää alamäkeä siis tämä päivä. Tai ainakin myötämaata... ei se olekaan sama asia??

Mietä mieltä olette, onko kuvakielessä alamäki "myötäistä", vai ei? Kun toisaalta sanotaan, että elämä lähtee alamäkeen, ja silloin ei mene hyvin. Mutta toisaalta miellän kyllä ylämäen "vastamäeksi", joka hankaloittaa etenemistä. Alamäessä kaikki luistaa, elämä etenee. Samoille kielikuville on tullut päinvastaiset merkitykset, tilanteesta riippuen. Mutta se on varma, että ylämäki on ennen alamäkeä.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Arttu agilityssä

Perjantai-ilta meni Artun harrastuskeikkaan. Yhteensä 5,5 tuntia reissussa, kun hoidettiin mennen tullen vielä lenkitkin samalla. Mutta enimmäkseen istuttiin metrossa ja bussissa, eksyttiin ja saatiin privattia kyytiä ystävälliseltä bussikuskilta, joka unohti jättää meidät oikealla pysäkillä! Melkoinen seikkailu, mutta perille päästiin, kun vielä viimeiset 500 metriä harpottiin koirakoululle soitetun puhelun ohjeiden mukaan.

Artun suoritus itse agility-osuudessa oli ihan hyvä :) Koira ei ollut täydellinen, mutta tuli sellainen olo, että se suoritti pyydetyt asiat helposti ja pikavauhtia, että pääsi taas vonkumaan tyttökoiran luokse ;))

Kerran seisoimme A-telineen (vai mikä sen virallinen nimi on...) vieressä, ja kun Artulla ei juuri ollut muuta tekemistä, se karautti hirveällä ryminällä mun korkuisen telineen toista puolta ylös, toista alas. Muut jähmettyivät paikoilleen katsomaan, ja Arttuhan teki saman tempun uudelleen takaisin mun luokse ennen kuin ehdin juosta telineen toiselle puolelle pysäyttämään vauhtihirmua...

Tunnelista Arttu tuli vauhdilla läpi. Olin odottamassa kontallani namien kanssa, mutta Arttu pyyhälsi ohi joka kerta, tuulispäänä kohti tyttökoiria! Se siitä palkkaamisesta. Pääasia, että teki senkin mitä pyydettiin. Tunneli oli ainut, josta koira tuli läpi niin, ettei kukaan pitänyt hihnasta kiinni. Se hoksasi tietysti heti tilaisuutensa :)

Pöydälle ja alas koira hyppäsi heti kun pyydettiin ja jäi odottamaan nameja.

Keppien välistä pujottelu oli hihnasta ohjattuna ihan ok, kun rivin päässä odotti namikuppi.

Esteen yli hyppäämisessä Arttu kokeili samaa kuin aina ennekin: kiertämistä. Mutta kun ohjaaja piti hihnasta, oli hypättävä pikkupuomin yli - namikupille.

Kotimatkalla alko ramasta. Arttu oli metrossa monen silmäparin tarkkailun (ihailun) kohteena, kun se lojui mun sylissä, pää olkapäälläni ja heitti ohimennen suukon poskelle ;)

Ensi perjantaina sama keikka. Sitten on löydettävä lähempää joku paikka, missä käydään. Dobo-pallo on jo ostettuna, sillä harjoitellaan seuraavaksi, toivottavasti kuvien kera :)

Agilityn todelliset harrastajat voivat jättää kertomukseni omaan arvoonsa. Pääasia että meillä oli lopulta ihan hauskaa. Emme tähtää kilpailuun tai suorituksiin, vaan kulutamme aikaa ja puramme energiaa.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Terveisiä Basselta

Hau,
blogikamut!
En ole kadonnut mihinkään. Täällä minä liidän ja kiidän, juoksen ja leikin!


Tarkkailen uudella, isolla pihamaallani ympäristöä.


Ja pidän hyvää huolta uusista ystävistäni.
Tässä minä talutan yhtä uuden perheeni tytöistä.
Ai, hän taluttaakin minua... 


Kertokaa mammalleni, että ei olisi suotta surullinen.
Minulla on kaikki hyvin.
Artulle terkkuja. Mehän nähdään taas, kun tulet meille hoitoon!
Olet paras koiravelipuoli.

Nyt on iltasatujen aika. Tytöt lukevat minulle joka ilta.
Elämäni on luksusta.

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Basse muuttaa

Kirjoitan tämän nyt nopeasti ja kiireessä, ettei ole aikaa liikutukseen eikä vollotamiseen.

Koirilla on ollut syyskesästä asti ihana kotihoitopaikka, jossa ne ovat saaneet temmeltää kolmen alle kouluikäisen tytön kanssa, elää ihmisten keskellä kodissa ja ulkoilla mielin määrin vapaana pihapiirissä ja hihnassa metsätiellä.

Minulla on paljon töitä. Työmatka on päivittäin 1,5 - 2 tuntia yhteensä. Sen lisäksi oman firman työt iltojen ja viikonloppujen iloksi. Koirien hoitopaikka oli suuri apu tähän yhtälöön.

Tulin kuitenkin monen muunkin asian summana siihen lopputulokseen, että Basse muuttaa kokonaan, koska hänelle tarjoutui hyvä koti, jossa saa leikkiä aamusta iltaan, ulkoilla vapaana ja nukkua rauhassa, kun siltä tuntuu. Talossa on koirakaverikin, vähän kookas kylläkin, mutta he tottuvat ennen pitkää toisiinsa.

Basse on kehittynyt todella paljon hoidossa ollessaan. Olen saanut Katjalta ihania meilejä, joissa on kerrottu koirien touhuista. Esimerkiksi, aluksi Basse haukkui ja näykki, kun vauva nostettiin syliin sängystä, syöttötuolista tms. Mutta vähitellen luottamus on kasvanut, Basse ei enää hätäänny, että vauvalle sattuu jotain. Ja uskon, että tuo siedätys on johtanut siihen, että Katja saa nostaa myös Bassen autossa sylistä penkille! Luottamus on ansaittu.

Pyydän, että kukaan ei vaivaudu lähettämään arvostelevaa kommenttia, en kestä sitä. Kyyneleet nousevat jo, vaikka yritin olla nopea... minulla on jo nyt ikävä pientä, kähisevää koiraani...

---

Kertomus hoitopaikasta:

Perheen isäntä heräsi yhtenä yönä siihen, että hänen naamalleen putosi pallo. Basse oli tullut sänkyyn ja vispasi häntäänsä innostuneena, kun sai ihmisen hereille! Isäntä kääntyi selälleen... huomatakseen, että Basse oli kantanut hänen selkänsä taakse ison valikoiman palloja ja leluja... :)

---

Tämä piti olla kevennys, mutta mieli on aika raskas. Epäonnistuin sittenkin.

Artun kanssa on paljon suunnitelmia, kerron niistä kun tulevat ajankohtaisiksi.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Eka keikka

Artun ensimmäinen dementiakotikeikka meni hyvin. Koira oli avoimen kiinnostunut kaikista ja saikin huomiota ja rapsutuksia niin paljon, ettei meinannut illallakaan asettua nukkumaan. Ja tapansa mukaan Arttu pisteli menemään joukon etunenässä aina kun vaihdettiin paikkaa osastolta toiselle.


Muutaman asukkaan kanssa juttelin heidän omista lemmikeistään. Monella oli ollut kotona kissa tai koira, mutta "ei nyt enää kaupungissa asuessa". Puheen pulputusta tuli muutenkin estottomasti, ja oli mukava vaikkapa vaan nyökytellä ja hymyillä silloin, kun en pysynyt kärryillä. Heitä vartenhan me sinne menimme. Muutama asukas ilahtui silmin nähden, heidän kuntonsa oli ehkä vähän parempi, ja he saivat kiinni tästä hetkestä.

Paikalla oli Artun lisäksi 2 lagotton pentua (12 vko kumpikin) ja 2 kissaa. Kissat tulivat kantokasseissa, ja Arttu meni tietysti kiinnostuneena katsomaan. Mutta kissan katseen edessä se joutui perääntymään ja katselemaan hiukan kauempaa... Kaikki meni kuitenkin hyvin, jos ei oteta lukuun Artun liiallista kiinnostusta koiranpentujen hännänjuuren nuuhkimista kohtaan...

Arttu arvioitiin keikan aikana ja tuloksena oli, että se kehuttiin ja hyväksyttiin joukkoon mukaan. Odottelemme siis seuraavaa reissua. Karva-Kaverit toimii samaan tapaan ympäri Suomea kuin Kennelliiton Kaverikoiratkin.

Perjantaina on sitten vuorossa Artun uusi harrastuskokeilu. Siitä kerrotaan sitten sen reissun jälkeen, toivottavasti kuvien kanssa.


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Syysviimassa

Toivottavasti monella on tänään mahdollisuus samanlaiseen lenkkiin, jolta juuri palasimme. Tuuli kohisutti vastapäistä metsää, kun kurkkasin säätilaa parvekkeelta. Vaatekerrosten läpi se ei kuitenkaan tunkenut liian kylmänä. Paluumatkalla puuskainen myötätuuli tuuppasi mukavasti eteenpäin.

Matkalla oli liukkaita lehtikerroksia polulla, paljon analysoitavia hajuja koirille ja meren pärskeitä emännälle. Niitä Arttu ei arvostanut, otti etäisyyttä.

Isänpäivästä. Jo yli 30 vuotta isättömänä olleenakin pidän tätä päivää yhtenä vuoden tärkeimmistä. Kiitollisuus ja rakkaus säilyy, vaikka isä on poissa. Taivaallisen Isän huolenpito on ikuista.