lauantai 30. tammikuuta 2010

Party Time!

Eka paketti lähtee tästä auki...

Tässä toka...


Rankkaa puuhaa, kun sain monta pakettia, mutta onneks löytyy bodia!


Nyt on pakko huilata.


Kerrankin on luussa kokoa. Luu on miestä myöten.


Synttärikakut näytti tältä. Noi maskotit on Biikeli ja Mäykky, koska mun syntsyvieras on sukua Biikelille. Kakut oli kuulemma tehty koirien porkkanalaatikon resetillä, mutta joukkoon mahtui jauhista, riisiä, pinaattia, porkkanaa, kaalia, maksaa, kananmunaa ja marjajauhetta. Päällä oli mun koulutusherkkuja koristeena, ja huipulla pieni tippa mätitahnaa! Juu ja kermavaahtoa näytteli maitorahka, jolla kakku oli sivelty. Koristeena vielä 4 mahapullaa per kuono. Onneks ei toi mun kamu saanu yhtään mahapullaa enempää vaikka se onki mua isompi ja kakkuannos oli suurempi. Kysykää mammalta, jos tarttette pareet ohjeet, mä aion popsia tota tavaraa monta päivää, näin miten iso laatikko tuli uunista ulos!



Täs me syödään omia kakkujamme, ja mä ainaski unohdin vallan vahtia Biikelin syömistä, kun oli niin herkkua.

Sit pistettiin leikiks.

Korvaan kuiskuttelua.

Korvan maistelua.

Nähdään harvon, ja oli niin paljon asiaa, että puhuttiin välil yhteen ääneen.

Mä annoin tarkistaa puhtaan valkoisen hammaskalustoni, kun eskaris kuulemma jo voi joutuu hammaslääkäriin.

Sit lähdettiin ulos, jäälle juoksemaan! Mä juoksin, vaikka en nähny yhtään jäätä lumen alta. Pilkkijöitä näin, mut ne oli aika kaukana.

Hetken mietin, menenkö pilkille vai jatkanko synttäreitä...

Tarkkaile sä sieltä, mä pidän vahtia tältä suunnalta.

Juostaan, tää on mahdottoman kiva päivä!!!

torstai 28. tammikuuta 2010

1 v.


Tässä se on. Kurjalla pokkarilla ikuistettu 1-vuotiskuva! Sydänkäpy, uskollinen ystävä, talon vahti vietti torstaina (28.1.) elämänsä ensimmäistä syntymäpäivää. Sankarilla on myös elämänsä ensimmäinen sukka kuvassa leikkikaluna... Sukkaan sullotut täytteet on jo poistettu sitä varten lievästi hampailla suurennetun kantapääreijän kautta, mutta sen jälkeen koko illan on koira kulkenut perässäni, kantaen sukkaa tukevasti suussaan. Tähän asti omat sukkani on jätetty rauhaan, saa nähdä mitä jatkoa tästä poikkeuksesta seuraa.

Vuosi (tai siis 10 kuukautta yhteistä aikaa) on kulunut nopeasti. Kiitos Armaan Artun kasvattajille maailman parhaasta mäyräkoirasta:) Vaikka sillä pitkällä reissulla 2.4.2009 pentua hakiessani auto savutti, yö yllätti, olin väärinkäsityksen vuoksi viikon etuajassa, hauva-vauva ei pysynyt pahvilaatikossaan vaan tunki itsensä syliini ratin taakse (koiran kulketuskoppa olis ollut asiallinen varuste, mutta mistä sen siinä pennunhakukiireessä olisin kehittänyt!), eksyin kotimatkalla, jouduin tankkaamaan pentu sylissä ja salaperäinen huoltoaseman mies tuli keskellä yötä auttamaan tankkauksessa... Pääsimme kotiin, ja yhteiselo alkoi. Koira on tarjonnut monta sataa terveellistä lenkkiä, rakkautta ja kiintymystä, kiristänyt hermoa ja hellyttänyt sydäntä. Kaikesta kokemastamme ei voi lukea täältä blogista, mutta on ollut mukava huomata, että meillä riittää lukijoita aina, kun haluamme jakaa palasen elämää muidenkin kanssa.
Nyt odotellaan viikonloppua ja sitten; Let´s party!!!
PS: Artun kuvan silmää muokattu Picasassa, koska kameran jäliltä se oli vielä hurjemman näköinen...

tiistai 26. tammikuuta 2010

Dog Friday: Aamu

Haasteen mukaan aamulla otettu kuva, uninen kaveri viihtyy tyynyn alla, tai kaivautuu joskus peiton alle järsimään salaa täytteitä peitosta. On ihanaa omistaa aamu-uninen koira, ainakin viikonloppuisin :)

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Hihna yhdistää - tai erottaa!

Moro! Tulin kertomaan, että mamma on taas oppinut jotain uutta muiden koiraemojen blogeista ja jotakin näemmä omasta päästäänki...
Viikonlopun lenkeillä mulle on pidetty turhan johdonmukaista linjaa vetämisen suhteen. En kyl tajua, jos kerran ihmiset ripustaa ittensä hihnalla kiinni koiraan, miksei niitä sit sais vetää perässä?? Kulkeminen tuntuu niillä muutenki sujuvan aika huonosti, jos vauhdista voi jotain päätellä. Yritän aina auttaa, mut jeesaamisesta saa vaan ikävän nykäisyn tai "eivedä" tai sit pitää mennä mamman luo. Joskus menen heti kun se kutsuu, viimesen metrin peruuttamalla, kunnes oon sen kengän tasolla, istun, katon sitä nätisti silmiin, ja saan kivan kehun/taputuksen ja luvan jatkaa matkaa.
Joskus mä odotan kolmatta tai neljättä "Tänne" -kutsua, kierrän ja kaarran tien toiselle puolelle, nuuskin parit jutut, ravistan itteni pitkään ja hartaasti, ja jään ainaki metrin päähän seisoskeleen. Sillon tiedän kyl jo etukäteen, et hermohan mammalta menee, mut aina joskus kannattaa kokeilla onnea...
No, nyt tulee sit se mamman uusin idis ;/ Jos eli kun mä vedän lopulta hihnaa kaikista sanallisista, nyppäisevistä tai kutsuvista kielloista huolimatta, mamma komentaa "Paikka!". Nykyään se hermostuu siitäki, kun en tottele ennen ku noin kolmannella Paikka-sanan toistamisella. Se murisee jotain papukaijasta ja että pitäis kerrasta uskoo. Mä luulen että mun pitäis hoitaa sen hermot kuntoon, eihän tollasesta mitään tuu, kun ei koira saa päättää, haluaako se laskee kolmeen tai jopa neljään, käskyjen ja kieltojen avulla näet. Se on vähän kun käskyhelmtaulu. Mamman latelee niitä "helmiä" ja minä poika laskeskelen. Eikö fiksua??

No, siis takas siihen mamman idikseen... Kun mamma siis lenkillä sanoo mun vetämisen johdosta "Paikka", ja saa mut paikotettua, niin siinä mä seison ku huutolaispoika lainatakissa, kun mamma painelee ohi!! Tää hirmu pitkä fleksi on sillon ihan tyhmä, kun MAMMA pääsee monta metriä mun edelle! Ja mä vaan seison tien poskessa ja odotan koska mamma kääntyy, kattoo mua ja sanoo "Tule..." Siinä se. En tiedä, mitä se sillä yrittää opettaa, mut muutaman (kymmenen) kerran jälkeen on aika luonnollista, että ei sitä jaksa vetää, kun aina joutuu seisoskeleen ja miettiin, että jättääkö se ihminen mut nyt tähän lopullisesti...

Näillä parilla surkeetasoisella kuvalla tahdotaan vaan kuvastaa sitä suurta inhoa, jota me molemmat tunnetaan nykyää koko hihnaa kohtaan. Kunpa sen sais häivytettyä yhtä kätevästi kuin kamera on tehny, samalla kun mä noissa kuvissa kuopin maata. Melkein mamma sai kuvattua mun kuopimisen, mut lähinnä toi näyttää siltä kun mulla olis joku rooli menossa. Vaikka se "Huutolaispoika tien poskessa".


maanantai 18. tammikuuta 2010

Lunta turpaan

Tää on juttu siitä, kun sunnuntaina oltiin mamman kanssa yli 2 tunti lenkillä! En olis uskonu että se jaksaa niin kauaa, mutta hyvin mentiin yli lumen ja nietosten. Mamma pyllähti pari kertaa, mut mä palasin kiskasemaan sen aina ylös mun hännänheilutuksilla ja kannustuksilla. Tässä mulla on menny lunta turpaan, ja se oli mamman mielestä hauskaa. Hauskempaa sen pyllähtely oli mun mielestä...

Näihin mamma ihastu. Mun mielestä täysin hyödyttömiä, paitsi ne, joissa oli kirjotettu kulmakunnan kuulumisia.

Lisää hyödyttömiä juttuja. Sitä paitsi niin korkeella, ettei mun kaltaisen rotukoran jalat ole luotu nostettaviks edes kuulumisten vaihtoa varten. Ohi vaan, tuhatta ja sataaaaa!! Höh, mitä se mamma taas kiljuu? "o-d-o-t-a!!!!!!!!!!!!!!" Kyllähän mä sen sanan jo osaan, mutta kun ei huvita, eikse tajuu.

Huoks... lumi on lunta, vaikka sitä ripustais katajan kainaloon, mut mamma nyt on niin intona kun sai hiukan paremman kameran lainaks, ettei sitä hillitte mikään kuvaamasta.
Lumikinos on kasvattanu koivun oksat yhteen. Musta alkaa tuntua, ettei talvi voi olla aina näin kummallista...


... mun koivet ei riitä, jos tätä jatkuu vielä kovin kauan ja lunta tulee lisää! Sitä paitti taas on turpa lumes, ja kauluksestaki menee sisälle ja sulaa vedeks, jota mä inhoon!


Mentäs jo, juostaan kilpaa pois täältä lumikasasta!


Siis tartteeks mun tulla hakeen, etkö SÄ ymmärrä "Tänne" -sanan merkitystä??!!
Ai ettei ollu mun vuorosanat vai... no miks sä sit yhä istut siellä mäen alla monot kohti taivasta! Eiks sunka jalat riitä...

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Jarruja kaivataan!

Eilen ostin uusimman Koirat-lehden, jonka sivuilla se oli. Siis JOS olis tarkoitus hankkia Artulle kaveri, niin siinä se oli, sinapinvärisenä (väri näyttää paljon paremmalta kuin kuullostaa!), matalana, lyhytjalkaisena ja niin ihanan pehmeäkarvaisena. Dandiedinmontinterrieri!

Mutta ei, ei uutta pentuaikaa ja moppausta ja kaiken opettelua alusta... Itse olisin paljon viisaampi nyt, mutta aikaa ja kärsivällisyyttä ei voi silti ostaa. Ja jos mäyräkoira on luonteeltaan haasteellinen, tuo DDT ei olisi yhtään helpompi, kuvauksen perusteella. Mutta ihana se on, ja kiehtoo tuo mäyräkoiramainen ruumiinrakenne ja koko:) Yksilöiden väliset erot sitten kuvausten mukaan ovat täydellisestä sohvaperunasta himolenkkeilijään! Huh... mäykystä ei tule koskaan täys soffapottua, mutta jos tuo toinen yksilö olisi vielä innokkaampi liikkumaan, ehkä sitten vain Artun seura(llisuus) vois hiukan purkaa ylienergioita kummaltakin. Tai sitten jäisin kokopäväiseksi lenkkiseuraksi kahdelle energiapatukalle... ;D)))

Nyt stop. Odottelen seuraavaa Koirat-lehteä, joka ilmestyy ensi viikolla. Siinä on juttua sinkusta koiranomistajana :) Siitä yhdistelmästähän tämä koirakaverin hankkimisajatus lähtikin. Siitähän se oli, eihän siihen nyt Dandien kuvat tehneet mitään vaikutusta, eihän?

torstai 14. tammikuuta 2010

Hinku-Vinku-koira

Uutiset ja sää:

Ulkona on leutoa ja kivaa. Josta johtuu, että Mäyräkoira on liian täynnä virtaa. Siis aivan todella! Aamu on ainut rauhallinen hetki päivässä, sen laiska koirakin omaksui joululomalla. Emäntä hipsii keittöön, kylppäriin, pukeutuu hissun kissun ja livahtaa ovesta ulos ja töihin. Mäyräkoira käy jossain välissä unisena pissalla, omalla lumeen lapioidulla kiitoradallaan, ja palaa peittojensa keskelle nukkumaan.

Ruokatunnilla on pakkasista asti tullut tavaksi poiketa antamaan koiralle "aamupala", ja ennen töihin paluuta on käyty pieni lenkki. Paukkupakkasilla se oli "lämpimin" hetki päivästä, joka ajateltiin koiran eduksi. Mainittakoon intiiminä yksityiskohtana koiraa loukkaamatta, että "isot asiat" onnistuvat vihdoinkin lähes poikkeuksetta tuolla lenkillä suuremmin odottelematta ja koiran voi taas huoletta jättää uuden olohuoneen maton seuraan iltapäiväksi... Tätä velvollisuuslenkitystä ehtii edeltää jo ovella vinkuminen, uusin "hinku-vinku", joka on hyvin vieno, ärsyttävä kurkkuääni. Se tulee varmaan hännänjuuresta asti, heikkona ja säälittävänä, kuin joka uloshengityksellä olisi astmapotilas kyseessä. Samaa hinkumista käytetään autossa kuskin hermojen kokeiluun ainakin reilut puoli tuntia, kunnes äänen ilmenen tehottomuus kuskiin saa sen taukoamaan. Hetkeksi.

Töistä palattua alkaa heti sama "hinku-vinku"... Koira hinkuu ovella, kun emäntä istahtaa ruokapöytään, vessanpytylle tai nojatuoliin! Koira kolkuttaa eteisen ovea kyljellään ja pääseekin ulos lumeen lapioidulle kiitoradalleen pissalle, palaa sisälle, jää ovelle odottamaan ja hinkuu ja kolkuttaa... En tiedä vielä, kumpi on rasittavampaa, paukkupakkasten aikana hellittämättä tuijottava koira vai nyt ilmojen lämmettyä hellittämättä hinkuva ja kolkuttava koira...

Kun emännän pitkän odottamisen (nojatuolissa hiirenhiljaa tilaisuutta kärkkyen) tuloksena tulee se sekunnin sadasosa, kun koira ei hinku-vinku, ei kolkuta ovea ja kenties on siirtynyt oven luota metrin verran keittiön suuntaan, emäntä nousee muina miehinä ja ehdottaa juuri keksimänsä idean: "Mennäänkö lenkille?!" Johon kora vastaa hinku-vinkulla ja oven kolkutuksella ja hyppimällä ja kierimällä ja taitaa se joskus tuoda pallonkin varmuuden vuoksi... Kaikki ehdollistumat läsnä kerta kaikkiaan.

Lenkillä vetäminen ja muiden koirien räyhääminen on alkanut olla kivaa! Vetäminen on pakkasukon syy, sillä ennen pakkasia koira veti jo ehkä noin joka kymmenennellä lenkillä hiukan vähemmän... Räyhääminen on uusi käsittämätön juttu. Ensin koira lähestyy vastaantulevaa koiraa pää pystyssä, niska ojennettuna mittaviin korkeuksiin, ettei suorastaan kaula kaarella. Sitten se tuijottaa, herkeämättä vastaantulijaa, joka on vielä ihan rauhallinen. Mutta se tuijotus... jossain vaiheessa vastaantulija saa siitä tarpeekseen, ja samalla sekunnin sadasosalla rähähdys alkaa kahdesta kidasta. Jonakin päivänä muistamme ottaa namit mukaan lenkille, ja edes kokeilla niiden tehoa.

Joululomalla koira oppi nukkumaan miehekkäät yöunet, 12 tuntia ei tunnu missään! Mutta onpa tulossa miehen ikäänkin, tasan kahden viikon kuluttua on eka vuosi täynnä:) Ehkä tässä siis eletään murkkuiän vaiheita, ja kiskotaan hihnaa joka päivä vähemmän, hinkutaan ulos taukoamatta, kunnes emäntä ostaa korvatulpat ja ollaan koko ajan niin mahdottoman Mäyräkoiraa.

Synttäreiden kunniaks olisi ehkä tämä blogi jätettävä Artun haltuun, ja perustettava uusi askarteluille...

lauantai 2. tammikuuta 2010

Lepoa ja lunta

Pieni on kaunista, lumitoppausten sisällä.

Lepäily lomalla on terveellistä, yhteisen fleecepeiton alla :)